En oikeen tiedä, miten blogit aloitetaan... Jos vaikka alottaisin kertomalla, miksi päätin kirjoittaa...? Se tosin onkin vaikeampi kysymys, kuin osasin kuvitella. On elämä ollu nyt aika myrskyisää ja mie aattelin, että ehkä voisin täällä blogissa anonyymisti kertoa niistä kuohuista. Ehkä joku muu samanlaisessa tilanteessa oleva voisi siitä saada lohtua. Tai ainakin itse saisin asioita jäsenneltyä.

Ennen kun kerron tän enempää elämästäni, voisin vähän kertoa itsestäni. Oon reilu 20-vuotias opeopiskelija. Mulla on äiti ja neljä sisarusta useamman sadan kilometrin päässä sieltä, missä asun. Mun elämäni käännekohta oli se, kun reilu puoltoistavuotta sitten tulin uskoon. Siitä alkaen oon käyny läpi niin vahvaa sisäistä muutosprosessia etten tahdo enää itsekään pysyä perässä. Vaikka kipuilen paljon, en oo hetkeäkään katunu uskonratkaisuani! Kuulun helluntaiseurakuntaan ja elämä pyörii aika pitkälle seurakunnan, yliopiston ja ystävien parissa. Viimeaikoina tosin oon joutunu minimoimaan opinnot & kaikki vastuut, koska oon ollu niin uupunu. Valopisarana tässä harmaassa keväässä on ollu siskon uskoontulo! Oon niin onnellinen siitä.

"Juurtukaa Häneen, rakentakaa elämänne Hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana." (Kol. 2:7)

Tällä hetkellä tuntuu, että elämä junnaa vaan paikoillaan. Tulevaisuus tuntuu pelottavalta, koska en tiedä mitä se tuo tullessaan. Vasta pari kuukautta sitten erosin kihlatustani, jonka kanssa oltiin oltu yhdessä pari vuotta. Oltiin yhdessä suunniteltu ihan kaikki valmiiksi, liiankin tarkkaan. Elin liikaa unelmissani enkä osannu enää arvostaa tätä hetkeä. Uskoontuloni jälkeen rupesin ymmärtämään, ettei mun oikeesti tarvitse olla miehen kanssa, joka teoillaan osoittaa jatkuvasti kuinka vähän mua arvostaa. Ja muutenkin tajusin miten erilaisia me ollaan. Mun ei ollu hyvä olla siinä suhteessa, mutta parissa vuodessa ihminen aika hyvin oppii ajattelemaan, että on niin hankala ihminen ettei kukaan muukaan mua vois rakastaa. Varsinkin jos saa kuulla sen toiselta melkein päivittäin... Sitä uskoi siihen, että rakkaus riittää. Ihan sama miten vaikeeta suhteessa on tai miten vähän sua arvostetaan, rakkaus riittää. Vaan kun ei se mee niin. Eropäätös oli silti tosi kivulias ja vieläkin sattuu...

"...sillä joka asialla on aikansa ja tapansa. Mutta ihmistä painaa kiusaava taakka: hän ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu eikä miten se tapahtuu - kuka voi sen hänelle kertoa?" (Saarn. 8:6-7)

Oikeastaan tuon eron ja samoihin aikoihin moniin uusiin tärkeisiin ystäviin tutustuminen sai mut todella miettimään sitä kuka mä oikein olen. Millainen mie oon? Miten muut näkee mut? Miten mie itse nään itseni? Millainen mie oon Jumalan silmissä? Millaiseksi Jumala mut tarkoitti? Näihin kysymyksiin ja moniin muihin oman polun etsimiseen liittyviin kysymyksiin mie oon yrittänyt etsiä vastauksia tämän kevään aikana. Oon voinu jo pitkään aika huonosti: kärsin stressistä, huonosta itsetunnosta, kaamosväsymyksestä ja erilaisista pelkotiloista. Niin kauan ku muistan, oon aina aika-ajoin ollu henkisesti tosi väsynyt. Vasta viimeaikoina oon ruvennu vähän ymmärtää mistä se johtuu. Tässä kesän aikana olis tarkoitus mennä myös psykologin juttusille, koska välillä ei vaan enää jaksa käsitellä niitä asioita yksistään.