23.5.2014

"Onks nyt oikeesti jo 23. päivä?? Koko toukokuu on menny niin sumussa, etten enää edes pysy kalenterin perässä... Hyvä, että vuorokaudenajatkaan on aina selvillä. Pari yötä sitten heräsin klo 5 aamulla (mentyäni 2-3 välillä nukkumaan) ja jouduin tosissani pohtimaan, mikä aika vuorokaudesta on kun kello on viisi. Jouduin miettimään olinko heränny päivä- vai yöunilta ja pitäiskö vielä väsyttää vai ei. Hetken myös mietin, että miks mie heräsin ******:n sohvalta enkä kotoa. Pikkuhiljaa tajusin, etten ollu nukkunu yöunia kuin 2-3h ja ettei ihmiset herää viideltä aamulla vapaapäivinä. Muistin olleeni jo 2 edellistä yötä sillä samaisella sohvalla ja lopulta jatkoin unta.

En olis ikinä kuvitellu voivani olla niin pihalla. Koko ajan pelottaa, että pimahdan ihan totaalisesti. Ja kannan siitä ihan hirveetä syyllisyyttä. Miks mie en pärjää ku kaikki muut pärjää?"

27.5.2014

"Kun olin lenkillä, tulin ajatelleeks laulamista ja ylistäimistä - sitä, kuinka en enää vaan pysty laulaa. Vaikka mie rakastan ylistämistä! Se pelottaa... Muutenki ku käy kokouksissa, niin ihmisten läsnäolo ahdistaa ja itellä on niin paha olo, ettei pysty kunnol keskittyy mihinkään muuhun."

29.5.2014

"En haluais, että kukaan joutuis kantamaan edes pientä osaa tästä mun taakasta ja pahasta olosta - ja samaan aikaan pelkään, että jään yksin tän kipuni kanssa. Tietenkin mulla on aina Jeesus, mutta oon vaan ihminen ja tartteen ympärilleni toisia ihmisiä. Mut samaan aikaan syytän itteäni siitä, että taakoitan muita. Haluaisin vaan kantaa tän kaiken yksin, etten vois satuttaa ketään muuta, mutta en mie pysty."

30.5.2014

"Kuka mie oon? Millainen mie oon? Mitä mie haluun elämältä? Miks mie oon näin hukassa? Miks muhun sattuu? Mua pelottaa. Tulevaisuus pelottaa tosi paljon. Mie olin suunnitellu kaiken valmiiks. Ja se kaikki oli niin lähellä - ja sitten jokainen yhteinen suunnitelma, jokainen unelma, kariutui yhden ainoan maaliskuisen illan aikana. Ja kun mun silmät oli auennu sille, ettei se kaikki ollu mua varten, ei sen miehen kanssa, ei paluuta vanhaan enää ollu. Vaikka tiesi tehneensä oikean päätöksen, se tuntui niin pahalta. Olin tavallaan helpottunut, mutta silti niin toivoton.

Nyt on enää jäljellä sydän, joka ei uskalla rakastaa - ei uskalla antaa kenenkään rakastaa mua. Ja mieli, joka on niin rikki ettei enää tiedä miten palaset taas kootaan yhteen. Jäljellä on vaan pelko, kipu ja voimattomuus. Miten mie ikinä koskaan milloinkaan muka uskaltaisin avata tätä rikkinäistä ja kipeää sielua kenellekään? Jokainen mies ansaitsee jotain niin paljon parempaa kuin rikkinäisen ja tunneoikun ihmisen rinnalleen."