Ulkona paistaa aurinko, mutta mie istun sisällä, koska käveleminen sattuu tähän polveen edelleen... Tunnelmat on tänä aamuna hyvinki ristiriitaiset; toisaalta sain tuossa aikaisemmin tänään kokea toivon pilkahduksia lukiessani erään toisen käyttäjän blogia, mutta toisaalta sisällä painaa niin suuri kipu & huoli, että tekee fyysisestikin pahaa.

Kirjoittelin eilen tosi pitkälle yöhön yhden ystäväni kanssa. Tämän samaisen, jonka sohvalla oon aina välillä majaillu. Hällä on kans tällä hetkellä aika vaikeaa. Ja mie kannan niin suorta huolta hänestä - mutta saan myös samalla kokea pieniä palasia Jumalan suuresta rakkaudesta. Tää ystävä on mulle niin älyttömän tärkeä! Koko aamun oon huokaillu Taivaan Isän puoleen, jotta hän kantaisi käsivarsillaan tätä miun uskonsisarusta. Hän käy läpi niin paljon samankaltaisia tunteita ja ajatuksia kuin ne, joiden kanssa mie oon tässä kipuillu jo kuukausia -tai oikeastaan vuosia, mutta nyt ne on vahvemmin esillä koko ajan. Myö kaksi rikkinäistä sitten kannetaan toinen toisemme taakkoja, valvotaan yhdessä ajatuksia purkaen, ollaan hiljaa vierellä ja välitetään. Kiitos Jumalalle tästä ainutlaatuisesta ystävästä! <3

Oon onneks nyt vielä ensi yön mummolassa, niin pääsee joka päivä vähän liikkeelle - henkisesti siis, kun fyysistä liikkumista vaikeuttaa tää polvi. Tänään mummo tuli herättämään aamulla ja sai houkuteltua aamupalapöytään, vaikka olisin vaan tahtonu kääntää kylkeä enkä nousta ollenkaan sängystä. Nyt mummo on pihatöissä niin saan rauhassa murjottaa sisällä. Väsyttää...