Tuo kuvaa niin hyvin sitä, miksi oon ajanu itseni läheisriippuvaisuuteen. Pelkään olla yksin. Pelkään ajatuksiani, pelkään pahaa oloani, pelkään... Siksi mie ripustaudun ihmisiin.

Muutaman ystäväni kanssa oon viime aikoina käyny keskustelua siitä, miten itsekustakin tuntuu siltä, ettei koskaan riitä sellaisena kuin on. Pitäis olla jotain muuta kuin on, enemmän sellainen kuin joku toinen on. Ihan liian usein vertaa itseään muihin ja miettii, että on jotenkin huonompi kuin ne muut. Liian heikko, liian takertuva, liian lapsellinen, liian vaikea, liian tunteellinen, liian lihava, liian mitä vaan... Me unohdetaan, että Jumala loi meistä jokaisesta uniikkeja taideteoksia. Jokainen on Hänelle tärkeä ja rakas just omana itsenään. <3

Viime aikoina olo on tuntunu tosi eksyneeltä. Tuntuu ettei elämällä oo mitään suuntaa. Oon ihan hukassa. En tiedä minne mennä ja mitä tehdä... Miten voi mennä eteenpäin tietämättä minne on menossa? Pitää vaan opetella luottamaan enemmän Jumalaan, siihen että Hän johdattaa. Jumala näkee kyllä minne mie oon menossa ja johdattaa mua oikeaan suuntaan vaikken itse sitä suuntaa näkisikään. Pitää vaan luottaa. Mutta tällä hetkellä olo on niin eksynyt... Odotan vaan sinne psykologille pääsyä. Oon vaan ja odotan, enkä oikeesti elä.

Muutama päivä sitten erittäin tärkeä lapsuuden ystäväni kyseli multa kuulumisia ja kerroin mahdollisesta masennuksestani, ahdistuneisuudesta ja kaikesta muustakin. Hän vastasi "Mikä sut nyt noin alas on painanu? Mä luulin, että sun elämä on suunnilleen täydellistä siellä..." Niin... Jos vaan tietäisit, mitä mun pään sisällä tapahtuu. Mut ei ihmiset useinkaan ymmärrä. Ja astmaatikkona todellakin tiedän mistä tuossa yllä olevassa kuvassa puhutaan...

Tästäkin ollaan ystävien kanssa puhuttu paljon viime aikoina. Usein ihmisten on niin vaikee hyväksyy oma vajavaisuutensa. On helppo ymmärtää, että tottakai muut tekee virheitä, mutta omia virheitään on vaikeampi hyväksyä. Toisille antaa anteeksi helpommin kuin itselleen. Ainakin näin se menee mun ja kahden ystäväni kohdalla... Mut mie oon yrittäny viime aikoina opettaa paitsi ystävilleni myös itselleni tuota, että virheet vaan todistaa siitä että on ees yrittäny. Ja tärkeintä on se, että on yrittäny. Kaikki tekee virheitä, koska kaikki on epätäydellisiä.