Eilen tosiaan tultiin tänne maaseudun rauhaan ystäväni kanssa, hänen perheensä luokse. Eilen tuli touhutta aika paljon kaikkea: laitettiin sauna tulille, hakattiin halkoja ja käytiin iltasella lenkillä. Nukuin tavalliseen tapaani myös päikkärit sillä aikaa kun tää mun ystäväni ajoi nurmikkoa. Ennen ku huomasinkaan, oli kello jo yks yöllä ja painelin nukkumaan. Yön seikkailin taas tapani mukaan Israelissa keskellä Vanhan Testamentin tapahtumia. Ja kyseessähän oli tietenkin painajainen, muita unia mien yleensä edes muista....

Aamulla heräsin ekan kerran n. viiden aikaan ku ystävä lähti veljensä kanssa töihin. Lopulta kuitenkin kampesin itseni ylös sängystä vasta siinä puolen päivän tienoilla. Vaikka olo oli taas sellanen, että olis voinu koko päivän vaan nukkua ni heti aamusta saadut hyvät uutiset anto voimaa: hoitaja soitti verikoetuloksista ja ekaa kertaa kaheksaan vuoteen mun veriarvot on niin normaalit, ettei mulla enää katota olevan raudanpuuteanemiaa! Kolme vuotta sitten se diagnosoitiin krooniseksi anemiaksi, joka siis ei parane. Mutta nyt sain kokea niin suuren ihmeen, että ensinäkin sain ekaa kertaa rautakuurin syödä ilman suurempia vatsakipuja ja lopulta kuulin olevani parantunu sairaudesta, jonka ei olis pitäny parantua. Aivan mahtava uutinen heti aamuun! Kiitos siitä Taivaan Isä! ^^

Loppu päivä onki sitten menny aika verkkaisesti... Aika paljon oon ollu yksikseni; nytkin on periaatteessa pojat ja perheen äiti kotona, mut kaikki paineli päikkäreille ruuan jälkeen. Muaki olis väsyttäny (koska mua ei väsyttäis?), mut aattelin tänään yrittää pärjätä ilman päikkäreitä. Katsotaan simahdanko sitte ku pitäis poikien kanssa ruveta jalkapalloo kahtomaan...

Aika yksinäinen olo on tavallaan. Tai ehkä enemmänki sellanen oman päänsä sisään eksyny olo. Mitenkä sitä kuvailis sen tarkemmin..? Tavallaan tuntuu, että on ihan irrallaan muusta maailmasta ja ympäröivästä elämästä. Täällä talossa koko perhe elää normaalia arkeaan eteenpäin ja mie vaan kuljen mukana. Ihan ku mua ei oliskaan olemassa. Tietysti kaikki juttelee myös mulle esim. ruokapöydässä ja ystävänki kanssa ehdittiin pieni hetki höpöttää tuossa ennen kun hän nukahti. Mut jotenki on sellanen päämäärätön ja näkymätön olo silti. Ihan ku seuraisin vaan muiden elämää vierestä. Ehkä se on just sitä: mie vaan oon, mut en oikeestaan elä. Ja koko ajan on hirvee määrä ajatuksia päässä tai sit on tyhjä olo eikä mikään tunnu miltään... Vaik olo on kaikenkaikkiaan ollu perjantaista asti parempi ku kuukausiin, ni se paha olo on oikeestaan vaan vaihtunu sellaseen kohmeiseen, sumuiseen oloon.

Mut päivän kohokohta oli se, kun jaksoin hetkeks innostua taas pianon soittamisesta - mie jopa lauloin! Lauantaina sain taas takaisin palasen siitä rohkeudesta ja halusta laulaa. Kun istuin nuortenillassa lauantai-iltana, rupesin vaan ylistää muiden mukana. Ja voi sitä riemun, vapauden ja ilon määrää! Oli ihan mahtavaa! Siinä laulaessa ensin vähän jännitin, mutta sitten Jumala puhutteli mua ja sanoi: "Kuunteleppas tätä, tältä siun laulus kuulosta Mun korvissani!" Ja ai että sitä tunnetta! Mie kuuntelin omaa lauluääntäni ja mietin, että tuleeko tuo kaunis ääni todella mun suustani. Mie olin niin onnellinen. Kiitos Jumala!