Koko päivän ollu vatsa tosi kipee eikä ruoka oikeen oo maistunu. Aluks en yhtään ees tiedostanu mistä se johtuu, mutta stressihän se siellä tekee tulojaan... Ja tähän tosiaan riittää se, että keskiviikkona on tentti (en oo pystyny käymään niissä kuukauteen) ja eka psykologikäynti. Jos nyt pitäis tän hetkisen olon kanssa mennä tenttiin, olis seurauksena luultavasti jonkinasteinen - sisäinen tai näkyvä - itkupotkuraivari. En sais sanaakaan paperille, turhautuisin ja pahimmassa tapauksessa rupeisin itkee, pyörtyisin tai antaisin ylen... Jos ikinä pääsisin sinne tenttisaliin asti. En mie yhtään tiedä, pääsenkö sinne keskiviikko aamunakaan. Tai saanko nukuttua yöllä. Koska tentti on heti aamusta. Enkä oo saanu luettua. Ja kaikki vaan olettaa, että mie pärjään. Mut tällä hetkellä tekee mieli hyppiä seinille jo pelkästään, jos kuulee jonkun puhuvan yliopistosta tai mistään opiskeluun liittyvästä.

Oikeestaan sen takia mua ehkä pelottaakin mennä kotiin huomenna. Vaik mulla on tosi kova koti-ikävä, niin mua myös pelottaa, että rupee stressaa kotona entistä enemmän. Suurin osa mun ystävistäni opiskelee tällä hetkellä yliopistossa tai ammattikorkeessa ja siks puheenaiheet pyörii aika pitkälle opinnoissa. Ja sit ku ihmiset aina luettelee toisilleen, että mulla on näin paljon kouluhommia ja tein niitä tänään näin paljon... Oma saavutukseni päivälle kun saattaa olla se, että kävin kaupassa ihmisten aikaan tai jaksoin tehdä muutakin kuin tuijottaa seinää ystäviä nähdessä. Jos oikein hyvä päivä sattuu, niin saatoinpa jopa käydä ystävien kanssa syömässä. Tai kerätä pari kasvia kasvioon saamatta ihan hillitöntä ahdistus-stressiä. Niin kuuntele sitten siinä kun ystäväs on palauttanu just 3 esseetä ja lukee neljään tenttiin...

Joskus monta vuotta sitten, kun opiskelin lukiossa, mie kävin stressin, unettomuuden ja "esiintymispelon" takia koulupsykologin juttusilla vajaa puoli vuotta. Oikeestaan ei siellä kyllä puhuttu, koska mie en asioitani sen enempiä kertonu. Hoidettiin vaan rentoutusharjoituksin mun stressiä, jotta oppisin pärjäämään sen kanssa. Nukuin terkan lepohuoneessa päikkärit vähintään 1-2 kertaa viikossa, koska en öisin saanu nukuttua. Lopulta jätin psykologikäynnit kesken, koska se psykologi oli aika tyly ja pelottava. Mut mie opin jotenki pärjää stressini kanssa. Kaamosaikoja lukuunottamatta en enää ollu niin väsynytkään. Ja meijän lukiossa sai suorittaa kaikki suulliset esitelmät kirjallisena, jos vaan pyysi. Siispä ratkaisin esiintymispelon sillä. Selvisin kirjoituksista ja sain paperit - vieläpä ihan hyvät sellaiset!

Kun lähin välivuoden jälkeen yliopistoon, pelko stressin puhkeamisesta uudelleen hakkas alitajunnassa koko ajan. Mitä jos mie en selviä yliopisto-opinnoista? Koko perhe ja silloinen poikaystä oli tietysti sitä mieltä, että mie olin aina ollu niin hyvä koulussa, että tottakai mie selviäisin! ...ensimmäisen kolmen päivän jälkeen itkin poikaystävälle monta tuntia puhelimessa kun pelotti ja stressas niin paljon. Päätin, että en edes yritä. Mut aina poikaystävä sai muhun valettua uskoa itseeni. Sovittiin, että yritän nyt ekan vuoden ainakin. Alku on aina vaikee ku on ihan vieras kaupunki, uudet ihmiset ja kaukosuhde. Ja siitä se sitten lähti vähän tasottumaan; en enää itkeny stressiäni edes joka viikko. Ennen tenttejä en saanu nukuttua, palautuspäivät stressas ja tenttipäivän aamuna oli tosi vaikee olla. Kaamosväsymys alko vaivaamaan viimeistään marraskuussa. Oli kova ikävä poikaystävää eikä uus kaupunki tuntunu kodilta. Ja koko ajan poikaystävä myötäili kun syytin siitä kaikesta itseäni; miehän se olin päättäny lähtee kauas opiskelemaan. Mitä nopeammin pääsisin pois, sen parempi. Kiusaa vaan tein ku pistin toisen ikävöimään.

Lukion opon neuvot sai painua kakkulan kaivoon; nyt opiskeltiin siihen tahtiin kun poikaystävä tahtoi, ei siten mihin omat voimat olis riittäny. Painoin tosi pitkiä päiviä, liian monta kurssia kerrallaan ja matkustin puoltoistavuotta n. kaks kertaa kuukaudessa poikaystävän luo. Poikaystävä inhos kuulemma junassa istumista niin paljon, että mun piti istua siinä 20h kuukaudessa ja hänen sama määrä puolessa vuodessa. Ja olin kuulemma itsekäs, jos valitin. Miehän se olin päättäny lähtee opiskelemaan kauas. Ja joka viikonloppu kun nähtiin, poikaystävä piti lähellään ja sanoi toivovansa, että voisin jo olla siinä joka päivä. Aina mie lupasin yrittää opsikella niin nopeesti ku pystyisin. Jos tekisin kandin kesällä... ja tenttisin nuo kurssit yleisessä tentissä... Vähän väliä tuntui siltä, että mie en enää jaksa. Itkin aina ku nähtiin, koska olin niin loppu. Anoin armopaloja välivuosilla; jos olisin yhden vuoden sun kanssa täällä ja lähtisin sit suorittaa maisteria, saisin sen varmasti vuodessa valmiiksi gradua ja harjoitteluja lukuunottamatta. Ei, se olis kuulemma tuntunu liian vaikeelta: saada mut ensin "kotiin" ja sit päästää takaisin. Mie rakastin poikaystävääni ja halusin itsekin tottakai päästä muuttaa hänen kanssaan yhteen mahdollisimman pian. Kaikki muutki opiskeli samaa tahtia ku mie, joten miksen mieki jaksais...?

No niinku näkyy, en jaksanu. Nyt siitä on jo 3kk kun erottiin, mutta en oo vieläkään toipunu tuosta rääkistä. Päinvastoin oon ollu tosi pahasti loppuun palanu, uupunu ja stressaantunu. Talvi meni kaamosväsymyksessä ja keväällä tulikin sitten ero just kun olisin ruvennu siitä väsymyksestä taas heräilemään. Sairastin influenssaa ja muita viruksia 2,5kk putkeen. Jäin koko ajan jälkeen opinnoissa, hommia kasaantu ja tenttejä jäi rästiin. Tekemättömien kouluhommien listan kasvaessa stressitaso senku nousi. Jollain ilveellä sain itseni kuitenki raahattua kuumeessakin yliopistolle kaikille läsnäolopakollisille tunneille. Kirjoitin portfolioita itkien, mutta sain niistä osan palautettua...

Toukokuun alkupuolelta asti en sitten ookaan saanu mitään muuta aikaseks ku raahauduttuu läsnäolopakollisille tunneille paikalle. Jätin tentteihin menemättä, koska en saanu luettua enkä nukuttua. Ja nyt ne sitten stressaa kun päätin, että kesän aikana niitä sitten suorittelisin... Mut tällä hetkellä stressi oireilee ihan eri tavalla ku yleensä. Ennen on ollu ahdistuksen lisäks hirveen levoton ja ärtyny olo, nyt on voimaton ja pelokas.