Tänään haluan olla kiitollinen ystävistä, auringosta, kesästä, Jumalan rakkaudesta ja uskovien yhteydestä. Tänään haluan jaksaa ja olla pirteä. Voi kunpa se oliskin kiinni vaan haluamisesta! Allergialääkitys ja valvotut yöt painaa päälle ja oon ihan tööt... Tänään haluan kuitenkin edes pienen hetken olla ylpeä itsestäni: aamulla makasin melkein tunnin sängyssä miettien jo valmiiksi uupuneena kaikkea sitä, mitä tänään pitäis saada aikaan, mutta onnistuin kuitenkin nousemaan ylös ja käymään pikkuhiljaa toimeen! Nyt oon käyny hakee pyykit pesulasta, pakannu ystävän luo & konffaan lähtöä varten ja tiskannu...

Seuraavaks ajattelin ottaa Raamatun ja syventyä siihen hetkeks. Luultavasti nukun myös päikkärit, koska muuten en millään jaksa tänään lähtee ystävien kanssa syömään ja sit oman kotiseurakunnan (helluntaiseurakunta) nuorteniltaan. Oon ollu vasta 3h liikkeellä ja tää päivä oikeastaan riittäis jo. Eilinen uskonsisarien kanssa vietetty aika piristi, mutta samalla vei voimat. En ehkä jaksais toista päivää peräkkäin isoa määrää ihmisiä... Ääh, oon mieki ystävä!

Tänään olen myös kiitollinen ystävälleni, joka tietämättään pelasti mun aamun. Olin jo nukahtamassa uudelleen todettuani, etten tänään jaksa nousta ollenkaan ku olis niin paljon hommaa ennen lähtöä, mutta sitten tää mun ystäväni laittoi mulle viestiä ihan arkipäiväisestä asiasta. Siinä hetken viestiteltyäni sain kuin sainkin tsempattua itseni liikkeelle. Ystävät, ne on kultaakin kalliimpia. Pelkään vaan ihan koko aika, että jossakin vaiheessa ne kaikki väsyy muhun ja mun masennukseen... En haluais olla taakaksi. Mutta niinhän se masennuksen määritelmässäkin jo sanotaan: Se on tuskallinen, toimintakykyä ja elämänhalua lamauttava tila, joka aiheuttaa kärsimystä masentuneelle ja hänen läheisilleen. (www.masennussattuu.fi) En mie haluais aiheuttaa kärsimystä kelleen muulle, se on varmaan sanomattakin selvää... Pelkään, että vedän liian monta ihmistä mukanani tähän suohon.

Eihän se vielä varmaa ole, että onko mulla todella masennus, mutta jo ekan käynnin aikana psykologi epäili sitä todella vahvasti. Ja meidän nuorisopastori ja moni mun ystäväkin epäilee... Oon siis ruvennu pikkuhiljaa pyörittelee sitä sanaa mielessäni. Miten just mie jouduin tähän pisteeseen?