Viime aikoina oon pelänny ja karttanu ihmisten seuraa yleisen uupuneisuuden lisäksi myös yhden tietyn kysymyksen vuoksi. Se on kysymys, jonka automaattisesti kysyy melkein jokaiselta tapaamaltaan tutulta. Se on kysymys, johon liian usein odotetaan tietynlaista vastausta. Se on kysymys, joka liian usein vaan kysytään olematta aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Saatat ehkä jo arvata, mistä kysymyksestä on kyse... Nimittäin niinkin arkipäiväisestä kysymyksestä kuin "Mitä kuuluu?"

Liian usein ihmiset kysyy toisiltaan, mitä niille kuuluu, olematta oikeesti ja aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Oon tässä viime kuukausina huomannu, että ihmiset menee vähintäänkin hämilleen, jos vastaan ihan suoraan, että ei kuulu hyvää. Tai ignoora vastauksen, jos yritän kierrellä sanoen "noooo... mikäs tässä..." ja huokaisen väsyneenä. Siinä vaiheessa ihmiset vaihtaa puheenaihetta hyvin pian. Paitsi tietysti lähimmät ystävät.

Toisaalta toivoisin, että ihmiset aidosti välittäis ja kyselis kuulumisia, mutta toisaalta oon ihan lopen kyllästynyt siihen kysymykseen. En jaksa vastata, koska en halua valehdella, mutten myöskään jaksa aina nuortenillassakin vastata siihen kysymykseen kymmeniä kertoja ilman, että kysyjä oikeesti välittäis kuunnella mitä mulle kuuluu. Nuorisopastorimme totes osuvasti "Eikö sitä muka näe kysymättä, että ei kuulu hyvää...?", kun tästä puhuin hälle. Niimpä! Jos oikeesti olisit kiinnostunut mun kuulumisistani, niin kyllä sen masennuksen näkee ihan kysymättäkin...