Tuo kuvaa niin hyvin sitä, miksi oon ajanu itseni läheisriippuvaisuuteen. Pelkään olla yksin. Pelkään ajatuksiani, pelkään pahaa oloani, pelkään... Siksi mie ripustaudun ihmisiin.

Muutaman ystäväni kanssa oon viime aikoina käyny keskustelua siitä, miten itsekustakin tuntuu siltä, ettei koskaan riitä sellaisena kuin on. Pitäis olla jotain muuta kuin on, enemmän sellainen kuin joku toinen on. Ihan liian usein vertaa itseään muihin ja miettii, että on jotenkin huonompi kuin ne muut. Liian heikko, liian takertuva, liian lapsellinen, liian vaikea, liian tunteellinen, liian lihava, liian mitä vaan... Me unohdetaan, että Jumala loi meistä jokaisesta uniikkeja taideteoksia. Jokainen on Hänelle tärkeä ja rakas just omana itsenään. <3

Viime aikoina olo on tuntunu tosi eksyneeltä. Tuntuu ettei elämällä oo mitään suuntaa. Oon ihan hukassa. En tiedä minne mennä ja mitä tehdä... Miten voi mennä eteenpäin tietämättä minne on menossa? Pitää vaan opetella luottamaan enemmän Jumalaan, siihen että Hän johdattaa. Jumala näkee kyllä minne mie oon menossa ja johdattaa mua oikeaan suuntaan vaikken itse sitä suuntaa näkisikään. Pitää vaan luottaa. Mutta tällä hetkellä olo on niin eksynyt... Odotan vaan sinne psykologille pääsyä. Oon vaan ja odotan, enkä oikeesti elä.

Muutama päivä sitten erittäin tärkeä lapsuuden ystäväni kyseli multa kuulumisia ja kerroin mahdollisesta masennuksestani, ahdistuneisuudesta ja kaikesta muustakin. Hän vastasi "Mikä sut nyt noin alas on painanu? Mä luulin, että sun elämä on suunnilleen täydellistä siellä..." Niin... Jos vaan tietäisit, mitä mun pään sisällä tapahtuu. Mut ei ihmiset useinkaan ymmärrä. Ja astmaatikkona todellakin tiedän mistä tuossa yllä olevassa kuvassa puhutaan...

Tästäkin ollaan ystävien kanssa puhuttu paljon viime aikoina. Usein ihmisten on niin vaikee hyväksyy oma vajavaisuutensa. On helppo ymmärtää, että tottakai muut tekee virheitä, mutta omia virheitään on vaikeampi hyväksyä. Toisille antaa anteeksi helpommin kuin itselleen. Ainakin näin se menee mun ja kahden ystäväni kohdalla... Mut mie oon yrittäny viime aikoina opettaa paitsi ystävilleni myös itselleni tuota, että virheet vaan todistaa siitä että on ees yrittäny. Ja tärkeintä on se, että on yrittäny. Kaikki tekee virheitä, koska kaikki on epätäydellisiä.

Liian usein ihmiset kysyy toisiltaan, mitä niille kuuluu, olematta oikeesti ja aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Oon tässä viime kuukausina huomannu, että ihmiset menee vähintäänkin hämilleen, jos vastaan ihan suoraan, että ei kuulu hyvää. Tai ignoora vastauksen, jos yritän kierrellä sanoen "noooo... mikäs tässä..." ja huokaisen väsyneenä. Siinä vaiheessa ihmiset vaihtaa puheenaihetta hyvin pian. Paitsi tietysti lähimmät ystävät.

Toisaalta toivoisin, että ihmiset aidosti välittäis ja kyselis kuulumisia, mutta toisaalta oon ihan lopen kyllästynyt siihen kysymykseen. En jaksa vastata, koska en halua valehdella, mutten myöskään jaksa aina nuortenillassakin vastata siihen kysymykseen kymmeniä kertoja ilman, että kysyjä oikeesti välittäis kuunnella mitä mulle kuuluu. Nuorisopastorimme totes osuvasti "Eikö sitä muka näe kysymättä, että ei kuulu hyvää...?", kun tästä puhuin hälle. Niimpä! Jos oikeesti olisit kiinnostunut mun kuulumisistani, niin kyllä sen masennuksen näkee ihan kysymättäkin...

En pysty nyt kertomaan viime aikaisista tapahtumista vielä enempää, mutta luottamus ystäviin ja ihmisiin yleensäkin on ihan nollassa. En jaksa enää uskoa, että kukaan oikeesti välittäis musta kun oon rikki ja ihan lopussa. Oon niin oman pääni vanki, että koen olevani ihan yksin tässä maailmassa vaikka mun ympärillä olis kymmeniätuhansia ihmisiä. Ja samaan aikaan saan ystäviltäni kuulla, että mie oon liian takertuva, liian ripustautuva, liian kiintyny... En anna riittävästi tilaa, teen muiden olon tukalaksi. Mutta kun mie en pysty tähän yksin. Mua pelottaa. Pelottaa, että liusun niin syvälle tähän kuoppaan, etten enää ikinä pääse täältä ylös. Onko liikaa vaadittu, jos tarviin pari auttavaa kättä? Jos tarviin muita...? Ilmeisesti on. Ilmeisesti sitä pitäis ihmisen pärjätä yksin. Mut mie en vaan jaksa enää. Oon ihan loppu. En enää luota kehenkään ympärilläni.

Ehkä olis vaan parempii lopettaa edes yrittämästä. Antaa periks tälle kivulle ja tuskalle. Antaa sen viedä mukanaan. Ja kestää se kaikki yksin. Enpähän olis enää taakaksi kenellekään...

Tenth Avenue North - Worn

Aamulla heräsin ekan kerran n. viiden aikaan ku ystävä lähti veljensä kanssa töihin. Lopulta kuitenkin kampesin itseni ylös sängystä vasta siinä puolen päivän tienoilla. Vaikka olo oli taas sellanen, että olis voinu koko päivän vaan nukkua ni heti aamusta saadut hyvät uutiset anto voimaa: hoitaja soitti verikoetuloksista ja ekaa kertaa kaheksaan vuoteen mun veriarvot on niin normaalit, ettei mulla enää katota olevan raudanpuuteanemiaa! Kolme vuotta sitten se diagnosoitiin krooniseksi anemiaksi, joka siis ei parane. Mutta nyt sain kokea niin suuren ihmeen, että ensinäkin sain ekaa kertaa rautakuurin syödä ilman suurempia vatsakipuja ja lopulta kuulin olevani parantunu sairaudesta, jonka ei olis pitäny parantua. Aivan mahtava uutinen heti aamuun! Kiitos siitä Taivaan Isä! ^^

Loppu päivä onki sitten menny aika verkkaisesti... Aika paljon oon ollu yksikseni; nytkin on periaatteessa pojat ja perheen äiti kotona, mut kaikki paineli päikkäreille ruuan jälkeen. Muaki olis väsyttäny (koska mua ei väsyttäis?), mut aattelin tänään yrittää pärjätä ilman päikkäreitä. Katsotaan simahdanko sitte ku pitäis poikien kanssa ruveta jalkapalloo kahtomaan...

Aika yksinäinen olo on tavallaan. Tai ehkä enemmänki sellanen oman päänsä sisään eksyny olo. Mitenkä sitä kuvailis sen tarkemmin..? Tavallaan tuntuu, että on ihan irrallaan muusta maailmasta ja ympäröivästä elämästä. Täällä talossa koko perhe elää normaalia arkeaan eteenpäin ja mie vaan kuljen mukana. Ihan ku mua ei oliskaan olemassa. Tietysti kaikki juttelee myös mulle esim. ruokapöydässä ja ystävänki kanssa ehdittiin pieni hetki höpöttää tuossa ennen kun hän nukahti. Mut jotenki on sellanen päämäärätön ja näkymätön olo silti. Ihan ku seuraisin vaan muiden elämää vierestä. Ehkä se on just sitä: mie vaan oon, mut en oikeestaan elä. Ja koko ajan on hirvee määrä ajatuksia päässä tai sit on tyhjä olo eikä mikään tunnu miltään... Vaik olo on kaikenkaikkiaan ollu perjantaista asti parempi ku kuukausiin, ni se paha olo on oikeestaan vaan vaihtunu sellaseen kohmeiseen, sumuiseen oloon.

Mut päivän kohokohta oli se, kun jaksoin hetkeks innostua taas pianon soittamisesta - mie jopa lauloin! Lauantaina sain taas takaisin palasen siitä rohkeudesta ja halusta laulaa. Kun istuin nuortenillassa lauantai-iltana, rupesin vaan ylistää muiden mukana. Ja voi sitä riemun, vapauden ja ilon määrää! Oli ihan mahtavaa! Siinä laulaessa ensin vähän jännitin, mutta sitten Jumala puhutteli mua ja sanoi: "Kuunteleppas tätä, tältä siun laulus kuulosta Mun korvissani!" Ja ai että sitä tunnetta! Mie kuuntelin omaa lauluääntäni ja mietin, että tuleeko tuo kaunis ääni todella mun suustani. Mie olin niin onnellinen. Kiitos Jumala!

Seuraavaks ajattelin ottaa Raamatun ja syventyä siihen hetkeks. Luultavasti nukun myös päikkärit, koska muuten en millään jaksa tänään lähtee ystävien kanssa syömään ja sit oman kotiseurakunnan (helluntaiseurakunta) nuorteniltaan. Oon ollu vasta 3h liikkeellä ja tää päivä oikeastaan riittäis jo. Eilinen uskonsisarien kanssa vietetty aika piristi, mutta samalla vei voimat. En ehkä jaksais toista päivää peräkkäin isoa määrää ihmisiä... Ääh, oon mieki ystävä!

Tänään olen myös kiitollinen ystävälleni, joka tietämättään pelasti mun aamun. Olin jo nukahtamassa uudelleen todettuani, etten tänään jaksa nousta ollenkaan ku olis niin paljon hommaa ennen lähtöä, mutta sitten tää mun ystäväni laittoi mulle viestiä ihan arkipäiväisestä asiasta. Siinä hetken viestiteltyäni sain kuin sainkin tsempattua itseni liikkeelle. Ystävät, ne on kultaakin kalliimpia. Pelkään vaan ihan koko aika, että jossakin vaiheessa ne kaikki väsyy muhun ja mun masennukseen... En haluais olla taakaksi. Mutta niinhän se masennuksen määritelmässäkin jo sanotaan: Se on tuskallinen, toimintakykyä ja elämänhalua lamauttava tila, joka aiheuttaa kärsimystä masentuneelle ja hänen läheisilleen. (www.masennussattuu.fi) En mie haluais aiheuttaa kärsimystä kelleen muulle, se on varmaan sanomattakin selvää... Pelkään, että vedän liian monta ihmistä mukanani tähän suohon.

Eihän se vielä varmaa ole, että onko mulla todella masennus, mutta jo ekan käynnin aikana psykologi epäili sitä todella vahvasti. Ja meidän nuorisopastori ja moni mun ystäväkin epäilee... Oon siis ruvennu pikkuhiljaa pyörittelee sitä sanaa mielessäni. Miten just mie jouduin tähän pisteeseen?

Eilinen päivä menikin sitten itseään keräillessä ja opintotukiasioita hoidellessa. Itketti pitkin päivää ja seittemän aikaan illalla olin jo niin väsyny ettei mistää tullu mitään. Viime yö oli kuitenki levottomin pitkästä aikaa. Yritin jo vaille yheksän käydä nukkumaan, mutta sain unta joskus kymmenen jälkeen ja heräilin ainakin 5 kertaa yön aikana... Yön saldo oli 3 painajaista, joista jokaiseen heräsin tuntien ihan hirveetä ahdistusta. Sen päälle viel allergiaoireet vaivaa ja silmät oli koko yön ku tulessa! Loppujen lopuks nousin tänään klo 13 eli 16h sen jälkeen ku olin menny sänkyyn yrittääkseni nukkua. Ja silti olo oli samanlainen ku jos ei olis nukkunu koko yönä. Olisin helposti voinu nukkua vielä muutaman tunnin päikkärit siihen päälle, mutta yks ystävä onneks soitti ja sai mut houkuteltuu yliopistolle syömään ja sen jälkeen kyläilee.

Siitä se päivä sitten lähtikin pikkuhiljaa liikkeelle. Ja olokin parani jonkun verran. Toisaalta olin tosi väsynyt ja olis tehny mieli vaan käpertyä takas peiton alle, mutta sit taas toisaalta huomasin jopa oikeesti nauravani ja hymyileväni välillä. Illalla jaksoin jopa lähtee Vapaakirkon nuorteniltaanki. Ja onneks menin! Tänään oli teemana Jumalaan luottaminen ja se puhutteli mua ja tätä mun elämäntilannetta tosi paljon. Nuorisopastorin saarna kosketti mua tosi syvästi. Kiitos Jeesukselle siitä! Tässä vielä muutama ydinajatus, jotka kirjoitin itselleni ihan ylös päiväkirjaan:

"Luottamus perustuu aina siihen, että tietää olevansa rakastettu. Jotta voin luottaa Jumalaan, minun tulee olla varma siitä, että hän rakastaa minua."

Jos mie en usko täysin, että Jumala rakastaa mua, niin enhän mie mitenkään voi luottaa siihen, että hän haluaa mulle vaan parasta. En mie millään voi luottaa elämääni sellaisen käsiin, jonka edessä en kokis olevani rakastettu. Eihän sitä luota toisiin ihmisiinkään, jos ei voi olla varma, että he rakastaa sua. Mutta siinähän se mahtavin juttu onkin: Jumala rakastaa meitä jokaista just sellaisina kuin me ollaan. Ihan sama montako virhettä me tehdään tai miltä meistä tuntuu, Jumalan rakkaus pysyy aina.

Ens viikolla pitäis lähteä konffaan Keuruulle (helluntailaisten vuosittainen Juhannuskonferenssi Iso Kirja -opistolla Keuruulla). Viime kesästä asti oon oottanu sinne pääsyä (viime juhannus meni poikaystävän taivuttelun jälkeen hänen ryyppävien kavereiden seurassa. Ai että ketutti!), mutta nyt kun se lähdön hetki lähestyy niin en tiedä uskallanko sittenkään lähteä. Pelkään tosi paljon uusia paikkoja ja tapahtumia, koska en tiedä mitä tulee tapahtumaan ja miten niissä "kuuluu käyttäytyä". En oikeen osaa selittää sitä tuon paremmin... Ja nyt kun lisätään siihen päälle vielä se, että pelkään ihmisiä, niin en tiedä miten mie selviäisin konffassa. Miksikö pelkään ihmisiä? Koska niiden ensimmäinen kysymys on "Mitä kuuluu?" enkä mie pysty vastaamaan siihen. Ja oon niin väsyny etten usein jaksa keskustella ihmisten kanssa. Tuijotan vaan tyhjyyteen ja hymyilen muiden mukana, jos pystyn siihenkään.

Lähimpien ystävien kanssa se on erilaista: en mieti koko ajan, mitä ne musta miettii tai haittaako niitä mun poissaolevuus ja siks pystyn olee rennommin. Mut joskus on tosi vaikee keskittyä heihinkään. On vaikee muistaa keskustelua kolmea minuuttia pitemmälle taaksepäin... Ja silti pelkään, että jos oon yksin kotona niin sekoan ihan lopullisesti. Siellä, yksin omien ajatustensa vankina, on niin helppo kadottaa ote todellisuudesta. Koko ajan on ihan hillitön koti-ikävä, mutta silti tää tulevakin yö yksistään kotona pelottaa. Miten voi samaan aikaan sekä haluta käpertyä peiton alle kauas kaikesta ja kaikista että pelätä sitä yli kaiken?

--------------------------------------------------------------------

Alotin tänään päivän laskemalla tänä vuonna kasaan saatuja opintopisteitä ja jouduin viimein kohtaamaan sen tosiasian, että niitä tuli kevään fyysisen ja psyykkisen sairastelun takia vaan 36op. Vaan 36!? Viime vuonna sain kasaan 69op. Melkein tuplat siis... Ja stressaavintahan tässä on se, että Kela vaatii 45op/vuosi. Mun on siis suoritettava ne kaks matikan kurssia ennen kun lukuvuosi vaihtuu. Sit saan kasaan just sen 45op. Mut en mie oikeesti jaksa, en vaan jaksa... Niissä on niin hirvee homma. Puolen vuoden asiat ja 2 tenttiä. Huoh, nyt kuulostan ihan joltain 5v uhmaikäiseltä lapselta. Millon ja miten musta tuli näin saamaton?? Ainahan mie oon ollu perheestä se ahkerin opiskelija ja pärjännyki parhaiten. Mie olin se, josta sai olla ylpeä kun se niin hyvin pärjäs. Mut itse en ollu ikinä tyytyväinen. Peruskoulusta pääsin 9 keskiarvolla, mutta melkein itku pääs ku enkusta ja historiasta tuli kasit. Lukiossa enkku tippu sinne 5-6 paikkeille, koska peruskoulun jälkeen päätin etten mie osaa enkkua. Niin no, muutenki keskiarvo putos seiskan tienoille, koska lukion opiskelutahti vei multa voimat. ....mitä mie sit oikeestaan teen yliopistossa?

Oon yliopistossa, koska 6-vuotiaana pikkuekaluokkalaisena mie päätin, että miusta tulee ope. Ihan sama kuinka monta kertaa opot vuosien varrella ehdotti harkitsemaan muutakin, aina lukion viimisiin päiviin asti mie pidin kiinni päätöksestäni. Ja vaikka yliopisto-oppinnot alkoi vähän kuoppaisesti, tiesin et pitää vaan jaksaa, koska haluan opettajaksi. Nykyään en enää oo niin varma. En oo enää varma, onko musta siihen... Osaanko mie olla hyvä ope? Sellainen, joka oikeesti välittää & tukee, joka osaa opettaa mielekkäästi & inspiroivasti. Tuossa aikaisemmin keväällä mun eräs ystävä kysyi multa: "Miten sie pärjäät opettajana, jos et edes musatreeneissä kestä pientä kaaosta? Miten voi olla opettaja, jos ei pysty käsittelee kaaosta ja muiden levottomuutta?" Niih... En mie vaan tiedä. Ehkäpä musta ei ookaan siihen! Mie oon sellainen ihminen, johon tarttuu kaikkien ympärillä olevien ihmisten tunnetilat tosi herkästi. Jos joku on vähänkin levoton, oon hetken päästä itse kohta siinä tilassa, että ainakin henkisesti hypin seinille. En vaan osaa käsitellä sitä levottomuutta sisälläni. Ja jos musta tuntuu, että joku tilanne on millään tavalla kaaottinen, on lopputulos täsmälleen sama.

Ainoa kotona oppimani keino purkaa levottomuutta, hermostuneisuutta ja aggressiivista oloa on huutaminen. Kotona oleminen oli aina yhtä huutoa. Kaikki vaan huusi toisilleen. Jos oli ollu stressaava tai muuten vaan vähänki huono päivä, niin kotona sit vaan räjähti. Ja meille lapsille opetettiin, että se on ihan okei. On ihan okei saada kunnon raivareita, koska tunteensa pitää saada ilmaista. Mut ei sellainen ympäristö oo hyvä lapsen kasvaa... Miten se lapsi oppii käsittelemään ja ilmaisemaan tunteitaan kodin ulkopuolella, kun se ei voikaan räjähtää? Mie en koskaan oppinu. Mie patosin vaan kaiken sisälleni ja joku hetki taas räjähdin, että sain sen kaiken ulos. Viskoin tavaroita ja huusin. Pikkusisko rähjäs myös koulussa, koska ei jaksanu pitää pahaa oloaan sisällä. Sen takia mulla kai on tällä hetkellä niin hirvee olo tän stressin kanssa; en saa sitä millään ulos. En vaan löydä mitään keinoa siihen.

Oikeestaan sen takia mua ehkä pelottaakin mennä kotiin huomenna. Vaik mulla on tosi kova koti-ikävä, niin mua myös pelottaa, että rupee stressaa kotona entistä enemmän. Suurin osa mun ystävistäni opiskelee tällä hetkellä yliopistossa tai ammattikorkeessa ja siks puheenaiheet pyörii aika pitkälle opinnoissa. Ja sit ku ihmiset aina luettelee toisilleen, että mulla on näin paljon kouluhommia ja tein niitä tänään näin paljon... Oma saavutukseni päivälle kun saattaa olla se, että kävin kaupassa ihmisten aikaan tai jaksoin tehdä muutakin kuin tuijottaa seinää ystäviä nähdessä. Jos oikein hyvä päivä sattuu, niin saatoinpa jopa käydä ystävien kanssa syömässä. Tai kerätä pari kasvia kasvioon saamatta ihan hillitöntä ahdistus-stressiä. Niin kuuntele sitten siinä kun ystäväs on palauttanu just 3 esseetä ja lukee neljään tenttiin...

Joskus monta vuotta sitten, kun opiskelin lukiossa, mie kävin stressin, unettomuuden ja "esiintymispelon" takia koulupsykologin juttusilla vajaa puoli vuotta. Oikeestaan ei siellä kyllä puhuttu, koska mie en asioitani sen enempiä kertonu. Hoidettiin vaan rentoutusharjoituksin mun stressiä, jotta oppisin pärjäämään sen kanssa. Nukuin terkan lepohuoneessa päikkärit vähintään 1-2 kertaa viikossa, koska en öisin saanu nukuttua. Lopulta jätin psykologikäynnit kesken, koska se psykologi oli aika tyly ja pelottava. Mut mie opin jotenki pärjää stressini kanssa. Kaamosaikoja lukuunottamatta en enää ollu niin väsynytkään. Ja meijän lukiossa sai suorittaa kaikki suulliset esitelmät kirjallisena, jos vaan pyysi. Siispä ratkaisin esiintymispelon sillä. Selvisin kirjoituksista ja sain paperit - vieläpä ihan hyvät sellaiset!

Kun lähin välivuoden jälkeen yliopistoon, pelko stressin puhkeamisesta uudelleen hakkas alitajunnassa koko ajan. Mitä jos mie en selviä yliopisto-opinnoista? Koko perhe ja silloinen poikaystä oli tietysti sitä mieltä, että mie olin aina ollu niin hyvä koulussa, että tottakai mie selviäisin! ...ensimmäisen kolmen päivän jälkeen itkin poikaystävälle monta tuntia puhelimessa kun pelotti ja stressas niin paljon. Päätin, että en edes yritä. Mut aina poikaystävä sai muhun valettua uskoa itseeni. Sovittiin, että yritän nyt ekan vuoden ainakin. Alku on aina vaikee ku on ihan vieras kaupunki, uudet ihmiset ja kaukosuhde. Ja siitä se sitten lähti vähän tasottumaan; en enää itkeny stressiäni edes joka viikko. Ennen tenttejä en saanu nukuttua, palautuspäivät stressas ja tenttipäivän aamuna oli tosi vaikee olla. Kaamosväsymys alko vaivaamaan viimeistään marraskuussa. Oli kova ikävä poikaystävää eikä uus kaupunki tuntunu kodilta. Ja koko ajan poikaystävä myötäili kun syytin siitä kaikesta itseäni; miehän se olin päättäny lähtee kauas opiskelemaan. Mitä nopeammin pääsisin pois, sen parempi. Kiusaa vaan tein ku pistin toisen ikävöimään.

Lukion opon neuvot sai painua kakkulan kaivoon; nyt opiskeltiin siihen tahtiin kun poikaystävä tahtoi, ei siten mihin omat voimat olis riittäny. Painoin tosi pitkiä päiviä, liian monta kurssia kerrallaan ja matkustin puoltoistavuotta n. kaks kertaa kuukaudessa poikaystävän luo. Poikaystävä inhos kuulemma junassa istumista niin paljon, että mun piti istua siinä 20h kuukaudessa ja hänen sama määrä puolessa vuodessa. Ja olin kuulemma itsekäs, jos valitin. Miehän se olin päättäny lähtee opiskelemaan kauas. Ja joka viikonloppu kun nähtiin, poikaystävä piti lähellään ja sanoi toivovansa, että voisin jo olla siinä joka päivä. Aina mie lupasin yrittää opsikella niin nopeesti ku pystyisin. Jos tekisin kandin kesällä... ja tenttisin nuo kurssit yleisessä tentissä... Vähän väliä tuntui siltä, että mie en enää jaksa. Itkin aina ku nähtiin, koska olin niin loppu. Anoin armopaloja välivuosilla; jos olisin yhden vuoden sun kanssa täällä ja lähtisin sit suorittaa maisteria, saisin sen varmasti vuodessa valmiiksi gradua ja harjoitteluja lukuunottamatta. Ei, se olis kuulemma tuntunu liian vaikeelta: saada mut ensin "kotiin" ja sit päästää takaisin. Mie rakastin poikaystävääni ja halusin itsekin tottakai päästä muuttaa hänen kanssaan yhteen mahdollisimman pian. Kaikki muutki opiskeli samaa tahtia ku mie, joten miksen mieki jaksais...?

No niinku näkyy, en jaksanu. Nyt siitä on jo 3kk kun erottiin, mutta en oo vieläkään toipunu tuosta rääkistä. Päinvastoin oon ollu tosi pahasti loppuun palanu, uupunu ja stressaantunu. Talvi meni kaamosväsymyksessä ja keväällä tulikin sitten ero just kun olisin ruvennu siitä väsymyksestä taas heräilemään. Sairastin influenssaa ja muita viruksia 2,5kk putkeen. Jäin koko ajan jälkeen opinnoissa, hommia kasaantu ja tenttejä jäi rästiin. Tekemättömien kouluhommien listan kasvaessa stressitaso senku nousi. Jollain ilveellä sain itseni kuitenki raahattua kuumeessakin yliopistolle kaikille läsnäolopakollisille tunneille. Kirjoitin portfolioita itkien, mutta sain niistä osan palautettua...

Toukokuun alkupuolelta asti en sitten ookaan saanu mitään muuta aikaseks ku raahauduttuu läsnäolopakollisille tunneille paikalle. Jätin tentteihin menemättä, koska en saanu luettua enkä nukuttua. Ja nyt ne sitten stressaa kun päätin, että kesän aikana niitä sitten suorittelisin... Mut tällä hetkellä stressi oireilee ihan eri tavalla ku yleensä. Ennen on ollu ahdistuksen lisäks hirveen levoton ja ärtyny olo, nyt on voimaton ja pelokas.