Tätä kirjottaessani istun junassa matkalla kotiin. Ja suoraan sanottuna olo on ihan hirvee. Istun lähes täydessä junavaunussa, mutta silti olo on tosi yksinäinen. Ahdistaa vaan kun on ihmisiä ympärillä. Haluaisin vaan päästä jo kotiin, pistää oven lukkoon ja käpertyä peiton alle. Väsyttää, ahdistaa, itkettää ja stressaa niin paljon...

Ens viikolla pitäis lähteä konffaan Keuruulle (helluntailaisten vuosittainen Juhannuskonferenssi Iso Kirja -opistolla Keuruulla). Viime kesästä asti oon oottanu sinne pääsyä (viime juhannus meni poikaystävän taivuttelun jälkeen hänen ryyppävien kavereiden seurassa. Ai että ketutti!), mutta nyt kun se lähdön hetki lähestyy niin en tiedä uskallanko sittenkään lähteä. Pelkään tosi paljon uusia paikkoja ja tapahtumia, koska en tiedä mitä tulee tapahtumaan ja miten niissä "kuuluu käyttäytyä". En oikeen osaa selittää sitä tuon paremmin... Ja nyt kun lisätään siihen päälle vielä se, että pelkään ihmisiä, niin en tiedä miten mie selviäisin konffassa. Miksikö pelkään ihmisiä? Koska niiden ensimmäinen kysymys on "Mitä kuuluu?" enkä mie pysty vastaamaan siihen. Ja oon niin väsyny etten usein jaksa keskustella ihmisten kanssa. Tuijotan vaan tyhjyyteen ja hymyilen muiden mukana, jos pystyn siihenkään.

Lähimpien ystävien kanssa se on erilaista: en mieti koko ajan, mitä ne musta miettii tai haittaako niitä mun poissaolevuus ja siks pystyn olee rennommin. Mut joskus on tosi vaikee keskittyä heihinkään. On vaikee muistaa keskustelua kolmea minuuttia pitemmälle taaksepäin... Ja silti pelkään, että jos oon yksin kotona niin sekoan ihan lopullisesti. Siellä, yksin omien ajatustensa vankina, on niin helppo kadottaa ote todellisuudesta. Koko ajan on ihan hillitön koti-ikävä, mutta silti tää tulevakin yö yksistään kotona pelottaa. Miten voi samaan aikaan sekä haluta käpertyä peiton alle kauas kaikesta ja kaikista että pelätä sitä yli kaiken?

--------------------------------------------------------------------

Alotin tänään päivän laskemalla tänä vuonna kasaan saatuja opintopisteitä ja jouduin viimein kohtaamaan sen tosiasian, että niitä tuli kevään fyysisen ja psyykkisen sairastelun takia vaan 36op. Vaan 36!? Viime vuonna sain kasaan 69op. Melkein tuplat siis... Ja stressaavintahan tässä on se, että Kela vaatii 45op/vuosi. Mun on siis suoritettava ne kaks matikan kurssia ennen kun lukuvuosi vaihtuu. Sit saan kasaan just sen 45op. Mut en mie oikeesti jaksa, en vaan jaksa... Niissä on niin hirvee homma. Puolen vuoden asiat ja 2 tenttiä. Huoh, nyt kuulostan ihan joltain 5v uhmaikäiseltä lapselta. Millon ja miten musta tuli näin saamaton?? Ainahan mie oon ollu perheestä se ahkerin opiskelija ja pärjännyki parhaiten. Mie olin se, josta sai olla ylpeä kun se niin hyvin pärjäs. Mut itse en ollu ikinä tyytyväinen. Peruskoulusta pääsin 9 keskiarvolla, mutta melkein itku pääs ku enkusta ja historiasta tuli kasit. Lukiossa enkku tippu sinne 5-6 paikkeille, koska peruskoulun jälkeen päätin etten mie osaa enkkua. Niin no, muutenki keskiarvo putos seiskan tienoille, koska lukion opiskelutahti vei multa voimat. ....mitä mie sit oikeestaan teen yliopistossa?

Oon yliopistossa, koska 6-vuotiaana pikkuekaluokkalaisena mie päätin, että miusta tulee ope. Ihan sama kuinka monta kertaa opot vuosien varrella ehdotti harkitsemaan muutakin, aina lukion viimisiin päiviin asti mie pidin kiinni päätöksestäni. Ja vaikka yliopisto-oppinnot alkoi vähän kuoppaisesti, tiesin et pitää vaan jaksaa, koska haluan opettajaksi. Nykyään en enää oo niin varma. En oo enää varma, onko musta siihen... Osaanko mie olla hyvä ope? Sellainen, joka oikeesti välittää & tukee, joka osaa opettaa mielekkäästi & inspiroivasti. Tuossa aikaisemmin keväällä mun eräs ystävä kysyi multa: "Miten sie pärjäät opettajana, jos et edes musatreeneissä kestä pientä kaaosta? Miten voi olla opettaja, jos ei pysty käsittelee kaaosta ja muiden levottomuutta?" Niih... En mie vaan tiedä. Ehkäpä musta ei ookaan siihen! Mie oon sellainen ihminen, johon tarttuu kaikkien ympärillä olevien ihmisten tunnetilat tosi herkästi. Jos joku on vähänkin levoton, oon hetken päästä itse kohta siinä tilassa, että ainakin henkisesti hypin seinille. En vaan osaa käsitellä sitä levottomuutta sisälläni. Ja jos musta tuntuu, että joku tilanne on millään tavalla kaaottinen, on lopputulos täsmälleen sama.

Ainoa kotona oppimani keino purkaa levottomuutta, hermostuneisuutta ja aggressiivista oloa on huutaminen. Kotona oleminen oli aina yhtä huutoa. Kaikki vaan huusi toisilleen. Jos oli ollu stressaava tai muuten vaan vähänki huono päivä, niin kotona sit vaan räjähti. Ja meille lapsille opetettiin, että se on ihan okei. On ihan okei saada kunnon raivareita, koska tunteensa pitää saada ilmaista. Mut ei sellainen ympäristö oo hyvä lapsen kasvaa... Miten se lapsi oppii käsittelemään ja ilmaisemaan tunteitaan kodin ulkopuolella, kun se ei voikaan räjähtää? Mie en koskaan oppinu. Mie patosin vaan kaiken sisälleni ja joku hetki taas räjähdin, että sain sen kaiken ulos. Viskoin tavaroita ja huusin. Pikkusisko rähjäs myös koulussa, koska ei jaksanu pitää pahaa oloaan sisällä. Sen takia mulla kai on tällä hetkellä niin hirvee olo tän stressin kanssa; en saa sitä millään ulos. En vaan löydä mitään keinoa siihen.