Tuo kuvaa niin hyvin sitä, miksi oon ajanu itseni läheisriippuvaisuuteen. Pelkään olla yksin. Pelkään ajatuksiani, pelkään pahaa oloani, pelkään... Siksi mie ripustaudun ihmisiin.

Muutaman ystäväni kanssa oon viime aikoina käyny keskustelua siitä, miten itsekustakin tuntuu siltä, ettei koskaan riitä sellaisena kuin on. Pitäis olla jotain muuta kuin on, enemmän sellainen kuin joku toinen on. Ihan liian usein vertaa itseään muihin ja miettii, että on jotenkin huonompi kuin ne muut. Liian heikko, liian takertuva, liian lapsellinen, liian vaikea, liian tunteellinen, liian lihava, liian mitä vaan... Me unohdetaan, että Jumala loi meistä jokaisesta uniikkeja taideteoksia. Jokainen on Hänelle tärkeä ja rakas just omana itsenään. <3

Viime aikoina olo on tuntunu tosi eksyneeltä. Tuntuu ettei elämällä oo mitään suuntaa. Oon ihan hukassa. En tiedä minne mennä ja mitä tehdä... Miten voi mennä eteenpäin tietämättä minne on menossa? Pitää vaan opetella luottamaan enemmän Jumalaan, siihen että Hän johdattaa. Jumala näkee kyllä minne mie oon menossa ja johdattaa mua oikeaan suuntaan vaikken itse sitä suuntaa näkisikään. Pitää vaan luottaa. Mutta tällä hetkellä olo on niin eksynyt... Odotan vaan sinne psykologille pääsyä. Oon vaan ja odotan, enkä oikeesti elä.

Muutama päivä sitten erittäin tärkeä lapsuuden ystäväni kyseli multa kuulumisia ja kerroin mahdollisesta masennuksestani, ahdistuneisuudesta ja kaikesta muustakin. Hän vastasi "Mikä sut nyt noin alas on painanu? Mä luulin, että sun elämä on suunnilleen täydellistä siellä..." Niin... Jos vaan tietäisit, mitä mun pään sisällä tapahtuu. Mut ei ihmiset useinkaan ymmärrä. Ja astmaatikkona todellakin tiedän mistä tuossa yllä olevassa kuvassa puhutaan...

Tästäkin ollaan ystävien kanssa puhuttu paljon viime aikoina. Usein ihmisten on niin vaikee hyväksyy oma vajavaisuutensa. On helppo ymmärtää, että tottakai muut tekee virheitä, mutta omia virheitään on vaikeampi hyväksyä. Toisille antaa anteeksi helpommin kuin itselleen. Ainakin näin se menee mun ja kahden ystäväni kohdalla... Mut mie oon yrittäny viime aikoina opettaa paitsi ystävilleni myös itselleni tuota, että virheet vaan todistaa siitä että on ees yrittäny. Ja tärkeintä on se, että on yrittäny. Kaikki tekee virheitä, koska kaikki on epätäydellisiä.

Viime aikoina oon pelänny ja karttanu ihmisten seuraa yleisen uupuneisuuden lisäksi myös yhden tietyn kysymyksen vuoksi. Se on kysymys, jonka automaattisesti kysyy melkein jokaiselta tapaamaltaan tutulta. Se on kysymys, johon liian usein odotetaan tietynlaista vastausta. Se on kysymys, joka liian usein vaan kysytään olematta aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Saatat ehkä jo arvata, mistä kysymyksestä on kyse... Nimittäin niinkin arkipäiväisestä kysymyksestä kuin "Mitä kuuluu?"

Liian usein ihmiset kysyy toisiltaan, mitä niille kuuluu, olematta oikeesti ja aidosti kiinnostuneita vastauksesta. Oon tässä viime kuukausina huomannu, että ihmiset menee vähintäänkin hämilleen, jos vastaan ihan suoraan, että ei kuulu hyvää. Tai ignoora vastauksen, jos yritän kierrellä sanoen "noooo... mikäs tässä..." ja huokaisen väsyneenä. Siinä vaiheessa ihmiset vaihtaa puheenaihetta hyvin pian. Paitsi tietysti lähimmät ystävät.

Toisaalta toivoisin, että ihmiset aidosti välittäis ja kyselis kuulumisia, mutta toisaalta oon ihan lopen kyllästynyt siihen kysymykseen. En jaksa vastata, koska en halua valehdella, mutten myöskään jaksa aina nuortenillassakin vastata siihen kysymykseen kymmeniä kertoja ilman, että kysyjä oikeesti välittäis kuunnella mitä mulle kuuluu. Nuorisopastorimme totes osuvasti "Eikö sitä muka näe kysymättä, että ei kuulu hyvää...?", kun tästä puhuin hälle. Niimpä! Jos oikeesti olisit kiinnostunut mun kuulumisistani, niin kyllä sen masennuksen näkee ihan kysymättäkin...

Tällä hetkellä olo on niin hirveä, että katsotaan tuleeko tästä kirjottamisestakaan yhtään mittään.. Viime aikoina oon ollu ihan loppu. Niin kauan ku pysyy liikkeessä, on olo melkein siedettävä - mut heti kun pysähtyy, huomaan vaan toistavani samaa mantraa uudestaan ja uudestaan "Mie en jaksa, en vaan jaksa enää... Jeesus auta mua, mie en enää jaksa, en jaksa...."

En pysty nyt kertomaan viime aikaisista tapahtumista vielä enempää, mutta luottamus ystäviin ja ihmisiin yleensäkin on ihan nollassa. En jaksa enää uskoa, että kukaan oikeesti välittäis musta kun oon rikki ja ihan lopussa. Oon niin oman pääni vanki, että koen olevani ihan yksin tässä maailmassa vaikka mun ympärillä olis kymmeniätuhansia ihmisiä. Ja samaan aikaan saan ystäviltäni kuulla, että mie oon liian takertuva, liian ripustautuva, liian kiintyny... En anna riittävästi tilaa, teen muiden olon tukalaksi. Mutta kun mie en pysty tähän yksin. Mua pelottaa. Pelottaa, että liusun niin syvälle tähän kuoppaan, etten enää ikinä pääse täältä ylös. Onko liikaa vaadittu, jos tarviin pari auttavaa kättä? Jos tarviin muita...? Ilmeisesti on. Ilmeisesti sitä pitäis ihmisen pärjätä yksin. Mut mie en vaan jaksa enää. Oon ihan loppu. En enää luota kehenkään ympärilläni.

Ehkä olis vaan parempii lopettaa edes yrittämästä. Antaa periks tälle kivulle ja tuskalle. Antaa sen viedä mukanaan. Ja kestää se kaikki yksin. Enpähän olis enää taakaksi kenellekään...

Tenth Avenue North - Worn

 Mandisa - Stronger